7. NÄKÖALAPAIKALLA

Lähes Rusun metsän korkeimmassa kohdassa asui kaunis tyttö. Tytöllä oli aina päällään hieno mekko – sininen kuin taivas tai vihreä kuin ruoho, sillä hän rakasti kaikkia luonnon kauniit värejä. Pitkät hiuksensa tyttö piti aina letillä ja solmi sen kiinni oljella tai pitkällä heinällä. Usein tytöllä oli päässään myös keltaiseksi kuivuneesta heinästä tehty hiuspanta. Hiusten alta näkyi kaarnasta tehdyt korvakorut, joissa kimalteli kivien hippuja.

Siellä Ohrankankaanvuoren korkeimmalla huipulla tytöllä oli penkki, josta hän katseli kauas Kaltsilanmaahan. Penkin vieressä kasvava pensas, jossa oli suuria vaaleanpunaisia kukkia oli istutettu, kun tyttö oli ollut pieni. Pensaan istutti tytön äiti, joka oli metsän vallaton kuningatar. Hän oli löytänyt taimen Rusunvuorelta, jonne peikot olivat majoittautuneet ja tuoneet outoja kasveja matkoiltaan.

Joka kesäiltana kymmeneltä tyttö istui penkillä ja katseli kauniita kukkiaan. Tyttö haaveili omasta prinssistä, joka tulisi Pihlajalinnasta tai Hämeenlinnasta, ja joka voisi tuoda tullessaan kauniita kukkia.

Eräänä iltana sateen jälkeen alhaalla nousi maasta sumua. Leijuvan sumun seasta kalliota pitkin kiipesi poika, joka näytti olevan vahva kuin ratsastajaa kantava hevonen. Apunaan poika käytti terävää miekkaa, jossa oli hopeaa ja punaista.

Kukkulan laelle päästyään poika huomasi penkillä istuvan tytön. Tyttö näytti niin kauniilta, että poika ihastui heti tytön nähtyään.

Poika polvistui tytön eteen ja kysyi
– ”Mikä sinun nimesi on?”
– ”Minä olen Maria Koivulato. Minä olen metsänkuningattaren tytär. Mikä sitten sinun nimesi on?”
– ”Minä olen Vilho Välskäri tuosta Takkuniitulta.”
Tytön mielestä poika vaikutti kivalta. Pojan puheen sävy oli kaunis.

Nuoret istuivat yhdessä penkillä ja katselivat maisemia ja kertoilivat omista seikkailuistaan. Hauskin pojan seikkailuista oli se, kun hän kiipesi puuhun Takkuniitun laidalla, eikä meinannut itse päästä sieltä alas. Tyttö kertoili uintiretkistään Latukkamerelle ja Piimäsjärvelle ja Piimäsjärvenpolulla kohtaamastaan ilveksestä.

Kohta olikin kesäyön pimein hetki ja nuorten oli aika lähteä nukkumaan, mutta he sopivat tapaavansa Ohrankankaanvuorella huomenna samaan aikaan.

Seuraavana päivänä tyttö huomasi odottavansa iltaa, mutta pelkäsi, ettei poika tulisikaan. Hyvissä ajoin tyttö meni istumaan penkille ja odotellessaan ajatteli poikaa. Kohta jo poika kiipesikin vuorta pitkin ja hengästyneenä istahti penkille tytön viereen.

Joka kesäilta he tapasivat ja juttelivat, kunnes oli pimeää. Kesän taittuessa loppuaan kohti päivä lyheni ja niin lyheni myös tytön ja pojan juttuaika. Kohta kymmeneltä oli jo pilkkopimeää.

Kesä muuttui siis syksyksi ja syksy talveksi. Kuukausiin eivät auringonsäteet ulottuneet iltakymmeneltä Ohrankankaanvuoren juttupenkille.

Ja kun keväällä taas oli valoisampaa, kulki tytön tie vuoren laelle maisemia katsomaan, ja toiveissaan tyttö odotti poikaa palaavaksi.

Tasan kello kymmenen tyttö ilahtui huomatessaan pojan kiipeävän kalliota pitkin. Jälleen he istuivat yhdessä ja kertoivat kuulumisiaan. Kaksitoista kesää he aina iltaisin tapasivat toisensa juttelupenkillä. Ystävyys muuttui rakkaudeksi – ja lopulta he menivät naimisiin ja saivat lapsia.

******

Vuosikymmeniä Marian ja Vilhon jälkeen ovat Lantulan seudun nuoret katselleet maailmansa ääriin Ohrankankaanvuorelta. Maisemareittiä pääsee kipuamaan Ohrankankaanvuorelle, josta hyvällä säällä saattaa nähdä yli 20 kilometrin päähän. Ja uskokaa tai älkää, niin siellä odottaa maisemapenkki.

Saduttanut Rudolf Koivun kuvaan Lantulan alakouluikäisten perjantaikerhosta Irja-Maria Haavisto. Sadun muotoon kirjoittanut Sari Haavisto.