8. ANNELI SAA VUOHEN

Anneli-muori asui vanhassa talossa lähes metsän siimeksessä Takkuniitun laidalla. Annelilla oli pihassaan pieni lato, jossa hän piti kanojaan. Kanat saivat kulkea vapaasti ulos pieneen aitaukseen

Aamutoimissaan Anneli söi vähän jo kuivunutta leipää ja joi lämmintä lehmänmaitoa, jota hän oli saanut naapurista metsän takaa. Sen jälkeen hän tiskasi eilisenkin päivän astiat ja pesi hampaansa puusta tehdyllä hammasharjalla, johon oli punottu tiiviisti hevosenjouhia.

Seuraavaksi oli aika ruokkia kanoja. Anneli antoi niille siemeniä ja vettä. Samassa hän oli kuulevinaan mää’yntää. Anneli meni ladosta ulos katsomaan, mitä oikein oli tekeillä. Ensin ei näkynyt mitään kummallista. Sitten ääni kuului uudelleen, metsästä, vanhan kuusen alta. Vähäisten oksien takana oli iso ja likainen vuohi. Sen sarvet olivat pitkät ja kaarevat. Se ei selvästikään ollut tottunut ihmiseen. Se murisi. Taisi olla villivuohi.

Anneli ojensi sille ämpärillä maitoa. Vuohi tuli askeleen lähemmäksi. Se oli loukkaantunut. Sen jalkaan sattui. Ehkäpä se oli kompastunut metsässä puunjuuriin.

Anneli antoi sille lehtiä ja porkkanoita, ja vähitellen vuohi alkoi kesyyntyä niin, että Anneli sai putsattua vuohen jalkaa vedellä. Anneli sitoi jalkaan piharatamonlehtiä, ja jalka alkoi parantua. Parin päivän kuluttua vuohi alkoi jo luottaa Anneliin. Se kumarsi hoitajalleen kiitokseksi.

Vuohi muutti latoon kanojen seuraksi. Anneli antoi sille nimeksi Vili Vauhdikas, sillä parannuttuaan se kiersi ja kirmaili täyttä ympyrää. Kumartamisen taidon ansiosta vuohi pystyi antamaan maasta tavaroita, joita Anneli ei itse pystynyt nostamaan. Vilistä tuli Annelille oiva apuri, ja Anneli sai hyvän mielen.

Saduttanut Rudolf Koivun kuvaan Nata Pietilä ja Sara Koivumäki Lantulan alakouluikäisten perjantaikerhosta. Sadun muotoon kirjoittanut Sari Haavisto.