9. KUKKANIITYLLÄ

Olipa kerran Aada-tyttö, joka rakasti perhosia ja tanssimista nurmikolla. Metsän varjoissa oli Aadalle tuttu leikkipaikka, kaunis Koivularon kukkaniitty, jolle hän sai mennä vain luvan kanssa. Nyttemmin niityn ovat puut vallanneet, eikä sitä enää kukkaniityksi uskoisi.

Kerran kun Aada oli saanut koulussa hyvän koenumeron, hän sai luvan mennä niitylle, mikäli vain muistaisi tulla ajoissa kotiin. Kun niityllä oli kaikki hyvin, siellä tuntui niin rauhalliselta. Mutta nyt. Nyt niityllä tuntui jotenkin oudolta. Ensin oli aivan aurinkoista, mutta sitten aivan yht’äkkiä ihan pimeää. Aada ei tiennyt, mistä oikein oli kyse. Hän ei ollut sanomalehden uutisistakaan lukenut, että olisi tulossa myrsky. Ja missään ei näkynyt ainuttakaan perhosta.

Tuli kauhean kuuma kuin olisi keskikesä, vaikka olikin vasta toukokuu. Puiden lehdet rupesivat luhistumaan. Ne muuttuivat tummiksi ja kuivuivat.

Salama iski maahan, ja kuului kauhea pamahdus.

Aada juoksi turvaan puiden oksista tekemäänsä majaan. Hänellä oli siellä vähän omia herkkuja ja juttuja, joilla leikkiä. Aika kului, ja Aada nukahti.

**********

Aamulla aurinkonsäde kutitteli nenää. Aada heräsi. Hän heräsi omasta sängystään! Hän olikin nähnyt painajaista. Pelottavinta oli ollut, kun perhosia ei ollut missään. Ja se salaman pamahdus.

Sen pituinen se.

Saduttanut Rudolf Koivun kuvaan Neea Lehtimäki Lantulan alakouluikäisten perjantaikerhosta. Sadun muotoon kirjoittanut Sari Haavisto.